Kohta on jo viikko vierähtäny Chiang Maissa. Eilen ostettiin to-pe yöjunaan paluuliput Bangkokiin, eli täällä tulee hengailtua jopa hieman pidempään kuin alunperin visioitiin. Aika on mennyt kyllä hämmentävän nopeasti verrattuna siihen, mikä määrä erilaista turistiaktiviteettia meillä on ollut ohjelmassa. Käytännössä ei siis ole tehty juuri muuta kuin lekoteltu majotuspaikan riippareissa, pelailtu shakkia ja lueskeltu. Sen lisäksi on toki syöty hyvin ja käyty parillakin markkinoilla.
Yks temppeli sentään tsekattiin, kun läheisen vuoren rinteelle pykätystä Doi Suthepistä lupailtiin olevan myös hienot maisemat. Hienoltahan siellä näyttikin, mutta reissun jälkeen oli entistä varmempi olo, että ekstrarauhallinen viikko ennen paluuta on ollut hyvä veto. Chiang Mai tuntuu myös ihan loistavalta kaupungilta tällaiseen oleiluun. Vaikka asukkaita on jotain 1,6 miljoonaa on varsinkin vanhassa keskustassa ihan pikkukaupungin tunnelmaa. Pienet kujat on täynnä tunnelmallisia guesthouseja ja ravintoloita. Moni ravintoloista painottuu kasvisruokaan, mikä sekin on ollu varsin tervetullutta. :)
Majotuspaikkana olevaa Baan Nud-Kun guesthousea voi kyllä suositella tänne reissaaville. Hinta ei oo ihan seudun halvimpia (400 bht/yö double room), mutta henkilökunta ja ympäristö on ihanat. Guesthouse on alottanu vasta 9kk sitten ja sen kyllä huomaa. Huoneet on ehkä siisteimmät mitä tähän mennessä ollu. Lisäksi vieraille on ilmasta teetä, kahvia ja usein myös hedelmiä. :)
Mun kamera tosiaan meni hajoamaan matkalla Kinabalu-vuorelle ja yritin eilen viedä sen korjaukseen. Totesivat kuitenkin, että pitäisi lähettää Bangkokiin, joten pitänee ite yrittää perjantaina, jos ehtis vielä siellä viedä korjaamolle. Veikkaus ois, että työtunnit ois täällä hiukka halvempia kuin Suomessa.
Borneolta asti on pitäny siis pärjäillä kännykän kameralla, mikä ei oo mun kuvausintoa ehkä ihan täysin tyydyttäny, mutta varsinkin kirkkaammassa valossa silläkin saa aika mukavia kuvia, ja Flickriin lähettely on nyt ollu ehkä hiukan tiiviimpää kun saa puhelimesta suoraan majapaikan wlanilla (joka ekaa kertaa kuuluu myös huoneessa asti.)
Pikku hiljaa reissumme alkaa olla paketissa ja fiilikset asettua niin, että kotiinpaluun aikakin tuntuu ihan sopivalta. Vielä siis pari päivää Chiang Maita, pari päivää Bangkokia ja melkein pari päivää kotimatkaa Hong Kongin ja Amsterdamin kautta. Sitten päästään ihmettelemään Suomen lumitilannetta ja sopeutumaan kotoisiin pakkasiin. :) Nyt blogi kiinni. Illalla lähdetään vielä käymään lähitemppelin Monk Chatissa. :D Idea siis on jossain määrin se, että munkit treenailee englantia ja kyselee maailman menosta reissaajilta, ja vastaavasti kertoilevat omasta elämästään ja buddhalaisuudesta ja vastailevat kysymyksiin. Tässä taas tälle päivälle sopiva ohjelma, kun tähän mennessä on lähinnä kävelty aamiaiselle ja takas. :)
Huomiseksi on itseasiassa myös jo ohjelmaa tiedossa, sillä mennään Shangri La -hotellin hyväksi kehuttuun buffettiin amerikkalaisen pariskunnan kanssa joka tavattiin taidegallerian avajaisissa, johon saatiin kutsu samassa majapaikassa majailevalta valokuvaajalta. Keskiviikko on kuulemma paras ilta mennä, koska sillon ei oo "korkkausmaksua", vaan aterian seuraksi saa tuoda oman viinipullon (tai mitä pulloja nyt lystääkään ravintolaan mukanaan tuoda.) :)
tiistai 12. tammikuuta 2010
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
Takaisin Thaimaassa kahden maan kautta
Edellisestä kirjoituksesta ehti vierähtää pari viikkoa ja siihen pariin viikkoon mahtuukin vaikka mitä. Joulu meni tosiaan mukavasti 4 tähden hotellissa vaikka Anttia vaivasikin hieman mahatauti, joka iski juuri jouluaattoillan buffetin aikaan. Tarjolla oli kaikkea kalkkunasta haineväkeittoon, hienoja ruokia kuten hummereita ja ostereita ja joku 150 erilaista jälkiruokaa, mutta Antti tyytyi hedelmäsalaattiin ja jäätelöön... :( Noh, minä söin sitten loppulaskun summan 40e edestä ja join Antin viinitkin. Joulupäivänä löhöttiin hotellihuoneessa katsellen satelliittikanavilta jouluelokuvia ja tilaten ruokaa huonepalvelusta ja oikeastaan oli ihan mukavaa kun Antin tautikin alkoi hellittää.
Tapaninpäivänä matka jatkui uuteen maahan, Vietnamiin. Matkapäivän riesaksi otin Antin taudin vuorostani itselleni, mutta toisaalta eipähän ainakaan missannut mitään kovin olennaista ohjelmaa. Ho Chi Minh Cityyn (Saigoniin) saavuttiin kuitenkin ennen auringonlaskua ja kaupunki viehätti ei niin hyvästä olosta huolimatta heti. Majoitus löytyi n. 30 sekuntia sen jälkeen kun astuttiin ulos lentokenttäbussista, kun taas oli vastassa joku kyselemässä että "do you need a room?". Ehdotus osoittautui erittäin hyväksi, vaikkakin selvisi miksi jonkun piti olla kyselemässä tulijoita - huone oli erään tavallisen asunnon(?) yläkerrassa kahden suuren kadun välisellä kujasokkelolla. Kujasokkelot oli yksi Saigonin mielenkiintoisimpia juttuja kyllä. Tavalliset perheet istuskelivat/makoilivat lattioilla kaikki ovet auki huoneissa, joissa oli pienoisalttari ja temppeli. Kujalla kokattiin ja pestiin pyykkiä. Myöhään yöllä ovet kai sitten suljettiin kun ensin perheen kaikki skootteritkin ajettiin sisälle turvaan.
Ylipäänsä tykättiin Saigonista tosi paljon, vaikkakin on ehkä vaikea selittää mikä siinä viehätti. Liikenne oli aivan kaaosta ja skoottereita oli kuulemma kaupungissa yli 5 miljoonaa. Kadun ylittäminen oli oikeasti pelottavaa ja oltiin tosi tyytyväisiä, että ei ollut ihan ensimmäinen Aasian kohde :D Myös infrastruktuuri oli yksi iso sekasoppa. Talot olivat kapeita, eri värisiä ja kokoisia, rakennettu sikinsokin. Todella koristeellisen ja siistin talon vieressä saattoi olla peltihökkeli ilman ikkunoita. Esimerkiksi meidän huoneen parvekkeelta näki suoraan sisään jonkun perheen 20 neliön kämppään missä ikkunoiden sijaan oli rautaristikkoa, joista rotat juoksivat sisään, peltiseinät, patja lattialla ja tietenkin se telkkari. Jos kuitenkin nosti katsetta hieman, näki kauniin vaaleanpunaisen valkoisin kohokuvioin koristellun kattoterassisen luksuskodin kaupungin sydämessä. Siinä, miten täysin erilaiset elämät ja maailmat elivät kaikki sulassa sovussa sikinsokin, oli jotakin todella sydäntä lämmittävää. Malesiaan verrattuna Vietnam tuntui hyvin lämminhenkiseltä ja iloiselta paikalta, jossa ihmiset tekivät ahkerasti töitä ja elivät elämäänsä enemmän. Kaaos oli ikäänkuin ihmispaljoudesta johtuva välttämätön sivutuote.
Saigonissa kulutettiinkin 3 päivää lähinnä katsellen kaupunkia istuskellen lastentarhan kokoluokan muovijakkaroilla kadun varsissa litkien paikallista kahvia tai 333 olutta ja syöden nuudelikeittoa. Kaupungissa riitti katsottavaa ja tunnelmaa. (Käytiin myös Anthony Bourdainin reissuilta tutun soppaleidin kojulla! Oli hyvää vaikkakaan en pysty sanomaan mitä eläintä ja mistä kohtaa ne jotkut osat keitossa oli :D)
Ajatuksia istuskelun lomaan käytiin herättämässä pysäyttävässä sotamuseossa ja Chu Chi -tunneleilla. Chu Chi -tunnelit olivat 200km pitkä tunneliverkosto, jossa eli satoja ihmisiä n. 15 vuoden ajan paossa pommeilta. Alkuperäiset tunnelit, olivat osin niin pieniä, että minä en mahtunut sisään ollenkaan. Turisteja varten suurennettu tunnelinpätkä oli ehkä n. 100m pitkä, mutta jo siinä kykkysiltään edetessä reidet huusi hallelujaa ja ahtaan paikan paniikkikohtaus oli lähellä. Vaikea ymmärtää millä sisulla Chu Chit on jaksaneet edetä joka yö 5km matkan (jossa kesti 8 tuntia) ruoan hakuun. Tunneleiden pienuudesta oli toki hyötyä myös sodan aikaan, sillä isommat Amerikkalaissotilaat eivät silloinkaan niihin mahtuneet.
Varsinkin museon jälkeen tuntui aivan käsitämättömältä miten ja millä oikeutuksella tavalliset ihmiset on joskus pistetty kärsimään sellaisesta sodasta. Ja se oli vielä pientä siihen epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen, joka heräsi Kambodzassa Khmer Rouge -museossa ja varsinkin nyt kun luen "First They Killed My Father" nimistä tositarinaa erään perheen eloonjäämiskamppailusta vuosina 1975-1980.
Ennen Kambodzaa Vietnamissa nähtiin kuitenkin Saigonin lisäksi Mekongin suistoalueen elämää 3 päivän mekong-risteilyllä, joka siis päättyi Phnom Penhiin Kambodzaan. Samanlaista risteilyä voi kyllä suositella Vietnamiin aikoville. Joen varsi oli täynnä asutusta, ja käytännössä edettiin ihmisten yhteisessä kylpyhuoneessa. Joki oli paikka jossa asukkaat pesevät itsensä, astiansa vaatteensa, jota pitkin he kulkevat, jota pitkin _kaikki_ tavara kulkee, jossa he tekevät työnsä, jonne vessanpöntön putket johtaa, josta kalastetaan, jota käytetään eläimille ja riisipelloille.... Pelkän joella etenemisen lisäksi pysähdeltiin "turistikyliin", missä meille näytettiin miten tehdään nuudeleita ja riisipaperia, karkkeja, popriisiä jnejne. käsityönä. Mielenkiintoinen ei ole tarpeeksi hyvä sana kuvaamaan kaikkea sitä elämää, jota veneestä pääsi tirkistelemään. Ja jokaisesta talosta juoksi iloisia lapsia joen varteen vilkuttamaan kun lasti turisteja meni ohi. Hauskaa reissussa oli myös, että siinä oli isompi porukka yhdessä useamman päivän ja vuosikin vaihtui isolla porukalla juoden paikallista 50snt/litra rommia ja kolaa kelluvassa hotellissa keskellä kylää, jossa oli pilkkopimeää ja hiljaista ja romminkin ostoa varten piti joku paikallinen herättää koputtelemalla kaupan oveen :D (n. klo 20). Seuraavana aamuna tuntui hivenen absurdilta herätä klo 6 katsomaan kuinka jotkut kasvattavat kaloja lattiansa alla.
Aidoin kylä nähtiin Kambodzan ja Vietnamin rajalla, vaikka se ei kuulunut ohjelmaan. Odotimme pari tuntia uutta venettä, ja sinä aikana käytiin kävelemässä läheisessä kylässä. Suurimmassa osassa taloja oli alle 3 seinää, huonekalujen sijaan ehkä pari riippumattoa ja tulisija, koiria ja kanoja sisällä ja ulkona, perheitä syömässä ateriaa lattialla ja lapsia pesulla kadulla... Käsittämätöntä miten kokonainen kylä elää käytännössä vailla yksityisyyttä, eikä ketään tuntunut häiritsevän sekään, että muutama turisti kävelee heidän "kotiensa läpi" ja nappailee erilaisia lomakuvia.
Kambodzan rajan jälkeen Mekongin varsi muuttui väljemmäksi. Rannoilla oli lauta-asutuksen sijaan viljelmiä ja vesipuhveleita, alasti juoksevia lapsia ja bambu/savimajoja. Tuntui, että tultiin vielä muinaisempaan ja köyhempään paikkaan. Olimmekin hieman yllättyneitä, kun Phnom Penhissä talot olivat isompia ja monet hyväkuntoisia. Kuulimmekin sitten, että edelleen varallisuuserot ovat Kambodzassa huimia. Siinä missä Vietnamissa sekoituksessa oli jotain lämmintä Kambodzassa se alkoi olla jo hieman surullista. Myös kilpailu tuloista tuntui olevan kovinta ja innokkaimmat, juoksujalkaa potentiaalisten asiakkaiden luo tulevat "hello sirit" (tuktuk-kuskit, kirjakaupustelijat, aurinkolasikaupustelijat, lisäätähänmitävaan -kaupustelijat...) piirittivät jatkuvasti. Paitsi silloin kun tehtiin parin tunnin kävely (osittain vahingossa) hyvinkin slummihtavalle alueelle. Se kävely oli hieman ehkä jännittävä, mutta myös erittäin kiinnostava. Ja jälleen kerran ne lapset! Iloisia ja kaikki vilkuttaa ja tervehtii englanniksi. Rohkeimmat uskalsivat jopa kysyä, että "How are you?".
Kambodzaa kohtaan oli etukäteen varovainen asenne, mutta tykkäsin kyllä kovasti. Ja yleinen tunnelma ei ainakaan ollut mitenkään pelottava paikasta huolimatta. Phnom Penhin jälkeen tuli melkein kulttuurishokki toiseen suuntaan kun päästiin Siem Reapin turistiosastolle, pikainen paluu mihin tahansa Euroopan lomakohteeseen. Siem Reapissa viihdyttiinkin juuri sen aikaa, että ehdittiin käydä katsomassa Angor Watin temppelialue, jota myös yli 3 miljoonaa muuta ihmistä käy katsomassa vuosittain. Olihan se ihan älyttömän hieno ja kiviä piti todella käydä koskettelemassa, että uskoi olevansa oikeassa paikassa, eikä jonkin leffan lavastuksissa. Mentiin tietenkin katsomaan myös auringonnousu, joka oli aika massatapahtuma ja 10 tunnin jälkeen klo 15 iltapäivällä 6 temppelin jälkeen loput temppelit alkoivat tuntua lähinnä enää kiinnostavilta kivikasoilta :D Kaikkeen turtuu. Lonely Planet oli sitä mieltä, että viikko olisi sopiva aika temppeleillä tallailuun, tässä kohtaa olen ehkä hieman eri mieltä kirjoittajan kanssa :D Mutta jos jokaisen haluaa nähdä, niin ehkä sitten. Me nähtiin ehkä 10%.
Vietnamille ja Kambodzalle siis iso peukku. Nyt tuntuu, että jos joskus uudestaan tänne suuntaan haluaa tulla, niin pohjoisempi Vietnam ja Laos, mahdollisesti Kambodzan muut osat jne. olisivat todennäköisiä kohteita. Tosin on vaikea arvioida, milloin oma yleisfiilis vaikuttaa ja miten siihen kuinka minkäkin maan kokee. Eräs lisähauskuustekijä mekongilla oli tosiaan porukka ja senkin jälkeen jatkettiin matkaa aina Thaimaan rajalle asti yhden suomalaisen valokuvaajan kanssa. Kahdestaan reissaaminen on ihan kivaa ja helppoa, mutta vaihtelukin virkistää. Varsinkin kun on tälläinen sosiaalieläin.
Eilen tosiaan saavuttiin takaisin Thaimaahan 9 tunnin bussimatkan jälkeen Siem Reapista, ja jatkettiin heti yöjunalla Chiang Maihin 16 tuntia. Junamatka oli kyllä ihan mukava ja sängyt miellyttävät, mutta tiukka matkustusrupeama siis oli :) Nyt ajateltiin viikon verran lähinnä rentoutua ja hengailla täällä ja lähitienoilla, että saa hyvän chillailufiiliksen päälle vielä ennen kotiinpaluuta. Sitten shoppailaan itsemme kipeäksi tuliaisilla Bangkokista ja hypätään Suomeen päin suuntaavan lentokoneeseen 18.1.
Lisää tekstiä ehkä siis luvassa enää pari kertaa. Välillä on vaan niin kivaa, että ei jaksa etsiä tietokonetta :)
Tapaninpäivänä matka jatkui uuteen maahan, Vietnamiin. Matkapäivän riesaksi otin Antin taudin vuorostani itselleni, mutta toisaalta eipähän ainakaan missannut mitään kovin olennaista ohjelmaa. Ho Chi Minh Cityyn (Saigoniin) saavuttiin kuitenkin ennen auringonlaskua ja kaupunki viehätti ei niin hyvästä olosta huolimatta heti. Majoitus löytyi n. 30 sekuntia sen jälkeen kun astuttiin ulos lentokenttäbussista, kun taas oli vastassa joku kyselemässä että "do you need a room?". Ehdotus osoittautui erittäin hyväksi, vaikkakin selvisi miksi jonkun piti olla kyselemässä tulijoita - huone oli erään tavallisen asunnon(?) yläkerrassa kahden suuren kadun välisellä kujasokkelolla. Kujasokkelot oli yksi Saigonin mielenkiintoisimpia juttuja kyllä. Tavalliset perheet istuskelivat/makoilivat lattioilla kaikki ovet auki huoneissa, joissa oli pienoisalttari ja temppeli. Kujalla kokattiin ja pestiin pyykkiä. Myöhään yöllä ovet kai sitten suljettiin kun ensin perheen kaikki skootteritkin ajettiin sisälle turvaan.
Ylipäänsä tykättiin Saigonista tosi paljon, vaikkakin on ehkä vaikea selittää mikä siinä viehätti. Liikenne oli aivan kaaosta ja skoottereita oli kuulemma kaupungissa yli 5 miljoonaa. Kadun ylittäminen oli oikeasti pelottavaa ja oltiin tosi tyytyväisiä, että ei ollut ihan ensimmäinen Aasian kohde :D Myös infrastruktuuri oli yksi iso sekasoppa. Talot olivat kapeita, eri värisiä ja kokoisia, rakennettu sikinsokin. Todella koristeellisen ja siistin talon vieressä saattoi olla peltihökkeli ilman ikkunoita. Esimerkiksi meidän huoneen parvekkeelta näki suoraan sisään jonkun perheen 20 neliön kämppään missä ikkunoiden sijaan oli rautaristikkoa, joista rotat juoksivat sisään, peltiseinät, patja lattialla ja tietenkin se telkkari. Jos kuitenkin nosti katsetta hieman, näki kauniin vaaleanpunaisen valkoisin kohokuvioin koristellun kattoterassisen luksuskodin kaupungin sydämessä. Siinä, miten täysin erilaiset elämät ja maailmat elivät kaikki sulassa sovussa sikinsokin, oli jotakin todella sydäntä lämmittävää. Malesiaan verrattuna Vietnam tuntui hyvin lämminhenkiseltä ja iloiselta paikalta, jossa ihmiset tekivät ahkerasti töitä ja elivät elämäänsä enemmän. Kaaos oli ikäänkuin ihmispaljoudesta johtuva välttämätön sivutuote.
Saigonissa kulutettiinkin 3 päivää lähinnä katsellen kaupunkia istuskellen lastentarhan kokoluokan muovijakkaroilla kadun varsissa litkien paikallista kahvia tai 333 olutta ja syöden nuudelikeittoa. Kaupungissa riitti katsottavaa ja tunnelmaa. (Käytiin myös Anthony Bourdainin reissuilta tutun soppaleidin kojulla! Oli hyvää vaikkakaan en pysty sanomaan mitä eläintä ja mistä kohtaa ne jotkut osat keitossa oli :D)
Ajatuksia istuskelun lomaan käytiin herättämässä pysäyttävässä sotamuseossa ja Chu Chi -tunneleilla. Chu Chi -tunnelit olivat 200km pitkä tunneliverkosto, jossa eli satoja ihmisiä n. 15 vuoden ajan paossa pommeilta. Alkuperäiset tunnelit, olivat osin niin pieniä, että minä en mahtunut sisään ollenkaan. Turisteja varten suurennettu tunnelinpätkä oli ehkä n. 100m pitkä, mutta jo siinä kykkysiltään edetessä reidet huusi hallelujaa ja ahtaan paikan paniikkikohtaus oli lähellä. Vaikea ymmärtää millä sisulla Chu Chit on jaksaneet edetä joka yö 5km matkan (jossa kesti 8 tuntia) ruoan hakuun. Tunneleiden pienuudesta oli toki hyötyä myös sodan aikaan, sillä isommat Amerikkalaissotilaat eivät silloinkaan niihin mahtuneet.
Varsinkin museon jälkeen tuntui aivan käsitämättömältä miten ja millä oikeutuksella tavalliset ihmiset on joskus pistetty kärsimään sellaisesta sodasta. Ja se oli vielä pientä siihen epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen, joka heräsi Kambodzassa Khmer Rouge -museossa ja varsinkin nyt kun luen "First They Killed My Father" nimistä tositarinaa erään perheen eloonjäämiskamppailusta vuosina 1975-1980.
Ennen Kambodzaa Vietnamissa nähtiin kuitenkin Saigonin lisäksi Mekongin suistoalueen elämää 3 päivän mekong-risteilyllä, joka siis päättyi Phnom Penhiin Kambodzaan. Samanlaista risteilyä voi kyllä suositella Vietnamiin aikoville. Joen varsi oli täynnä asutusta, ja käytännössä edettiin ihmisten yhteisessä kylpyhuoneessa. Joki oli paikka jossa asukkaat pesevät itsensä, astiansa vaatteensa, jota pitkin he kulkevat, jota pitkin _kaikki_ tavara kulkee, jossa he tekevät työnsä, jonne vessanpöntön putket johtaa, josta kalastetaan, jota käytetään eläimille ja riisipelloille.... Pelkän joella etenemisen lisäksi pysähdeltiin "turistikyliin", missä meille näytettiin miten tehdään nuudeleita ja riisipaperia, karkkeja, popriisiä jnejne. käsityönä. Mielenkiintoinen ei ole tarpeeksi hyvä sana kuvaamaan kaikkea sitä elämää, jota veneestä pääsi tirkistelemään. Ja jokaisesta talosta juoksi iloisia lapsia joen varteen vilkuttamaan kun lasti turisteja meni ohi. Hauskaa reissussa oli myös, että siinä oli isompi porukka yhdessä useamman päivän ja vuosikin vaihtui isolla porukalla juoden paikallista 50snt/litra rommia ja kolaa kelluvassa hotellissa keskellä kylää, jossa oli pilkkopimeää ja hiljaista ja romminkin ostoa varten piti joku paikallinen herättää koputtelemalla kaupan oveen :D (n. klo 20). Seuraavana aamuna tuntui hivenen absurdilta herätä klo 6 katsomaan kuinka jotkut kasvattavat kaloja lattiansa alla.
Aidoin kylä nähtiin Kambodzan ja Vietnamin rajalla, vaikka se ei kuulunut ohjelmaan. Odotimme pari tuntia uutta venettä, ja sinä aikana käytiin kävelemässä läheisessä kylässä. Suurimmassa osassa taloja oli alle 3 seinää, huonekalujen sijaan ehkä pari riippumattoa ja tulisija, koiria ja kanoja sisällä ja ulkona, perheitä syömässä ateriaa lattialla ja lapsia pesulla kadulla... Käsittämätöntä miten kokonainen kylä elää käytännössä vailla yksityisyyttä, eikä ketään tuntunut häiritsevän sekään, että muutama turisti kävelee heidän "kotiensa läpi" ja nappailee erilaisia lomakuvia.
Kambodzan rajan jälkeen Mekongin varsi muuttui väljemmäksi. Rannoilla oli lauta-asutuksen sijaan viljelmiä ja vesipuhveleita, alasti juoksevia lapsia ja bambu/savimajoja. Tuntui, että tultiin vielä muinaisempaan ja köyhempään paikkaan. Olimmekin hieman yllättyneitä, kun Phnom Penhissä talot olivat isompia ja monet hyväkuntoisia. Kuulimmekin sitten, että edelleen varallisuuserot ovat Kambodzassa huimia. Siinä missä Vietnamissa sekoituksessa oli jotain lämmintä Kambodzassa se alkoi olla jo hieman surullista. Myös kilpailu tuloista tuntui olevan kovinta ja innokkaimmat, juoksujalkaa potentiaalisten asiakkaiden luo tulevat "hello sirit" (tuktuk-kuskit, kirjakaupustelijat, aurinkolasikaupustelijat, lisäätähänmitävaan -kaupustelijat...) piirittivät jatkuvasti. Paitsi silloin kun tehtiin parin tunnin kävely (osittain vahingossa) hyvinkin slummihtavalle alueelle. Se kävely oli hieman ehkä jännittävä, mutta myös erittäin kiinnostava. Ja jälleen kerran ne lapset! Iloisia ja kaikki vilkuttaa ja tervehtii englanniksi. Rohkeimmat uskalsivat jopa kysyä, että "How are you?".
Kambodzaa kohtaan oli etukäteen varovainen asenne, mutta tykkäsin kyllä kovasti. Ja yleinen tunnelma ei ainakaan ollut mitenkään pelottava paikasta huolimatta. Phnom Penhin jälkeen tuli melkein kulttuurishokki toiseen suuntaan kun päästiin Siem Reapin turistiosastolle, pikainen paluu mihin tahansa Euroopan lomakohteeseen. Siem Reapissa viihdyttiinkin juuri sen aikaa, että ehdittiin käydä katsomassa Angor Watin temppelialue, jota myös yli 3 miljoonaa muuta ihmistä käy katsomassa vuosittain. Olihan se ihan älyttömän hieno ja kiviä piti todella käydä koskettelemassa, että uskoi olevansa oikeassa paikassa, eikä jonkin leffan lavastuksissa. Mentiin tietenkin katsomaan myös auringonnousu, joka oli aika massatapahtuma ja 10 tunnin jälkeen klo 15 iltapäivällä 6 temppelin jälkeen loput temppelit alkoivat tuntua lähinnä enää kiinnostavilta kivikasoilta :D Kaikkeen turtuu. Lonely Planet oli sitä mieltä, että viikko olisi sopiva aika temppeleillä tallailuun, tässä kohtaa olen ehkä hieman eri mieltä kirjoittajan kanssa :D Mutta jos jokaisen haluaa nähdä, niin ehkä sitten. Me nähtiin ehkä 10%.
Vietnamille ja Kambodzalle siis iso peukku. Nyt tuntuu, että jos joskus uudestaan tänne suuntaan haluaa tulla, niin pohjoisempi Vietnam ja Laos, mahdollisesti Kambodzan muut osat jne. olisivat todennäköisiä kohteita. Tosin on vaikea arvioida, milloin oma yleisfiilis vaikuttaa ja miten siihen kuinka minkäkin maan kokee. Eräs lisähauskuustekijä mekongilla oli tosiaan porukka ja senkin jälkeen jatkettiin matkaa aina Thaimaan rajalle asti yhden suomalaisen valokuvaajan kanssa. Kahdestaan reissaaminen on ihan kivaa ja helppoa, mutta vaihtelukin virkistää. Varsinkin kun on tälläinen sosiaalieläin.
Eilen tosiaan saavuttiin takaisin Thaimaahan 9 tunnin bussimatkan jälkeen Siem Reapista, ja jatkettiin heti yöjunalla Chiang Maihin 16 tuntia. Junamatka oli kyllä ihan mukava ja sängyt miellyttävät, mutta tiukka matkustusrupeama siis oli :) Nyt ajateltiin viikon verran lähinnä rentoutua ja hengailla täällä ja lähitienoilla, että saa hyvän chillailufiiliksen päälle vielä ennen kotiinpaluuta. Sitten shoppailaan itsemme kipeäksi tuliaisilla Bangkokista ja hypätään Suomeen päin suuntaavan lentokoneeseen 18.1.
Lisää tekstiä ehkä siis luvassa enää pari kertaa. Välillä on vaan niin kivaa, että ei jaksa etsiä tietokonetta :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)