Järvikaupunkimatkailua

Blogikirjoitus reissunpäältä, saa nähdä jääkö lyhyeksi, kun pitää ranskalaisella näppäimistöllä vääntää... Lyonista lähdettiin vasta eilen aamulla, mutta tuntuu kuin reissussa oltais oltu jo vaikka kuinka pitkään. Takana on kaksi päivää Annecyssä ja edessä kaksi päivää Genevessä. Eilinen palloiltiin kahdestaan ympäri kaupunkia ja sen lähellä olevaa mäkeä. Varsinkin vanha kaupunki on kyllä älyttömän nätti, ja tuli kyllä räpsittyä kuvia varsinkin ilta valaistuksessa sen verran, että meinas olla Emmin odottelukyky koetuksella. Tuloksia luvassa Flickriin, kunhan päästään kotia.

Yötä oltiin Hospitality Club -Clementin luona, jossa oli myös puolalainen pariskunta majoittumassa. Ihmeteltiin hiukan etukäteen, että miten pystyy neljä ylimäärästä majottamaan, jos yksinään asuu, mutta kävi ilmi, että kyseessä oli Clementin vanhempien kämppä, ja sieltä liikeni jopa oma huone joka porukalle. Ilta vierähti mukavasti muun muassa eri maiden juomakulttuureista puhuen, ja muutamista maista peräisin olevia juomia myös maistellen. Jossain vaiheessa alettiin suunnitella seuraavalle päivälle vuoristoreissua yhdessä puolalaisten kanssa. Heillä oli kunnianhimoisena suunnitelmana kiivetä Anncey-järven tienoon korkeimmalle vuorelle, La Tournetelle, ja me sitten päätettiin, että voidaan lähteä seurueeseen mukaan ja kattoa, mihin saakka rinnettä jaksaa kavuta.

Aamulla lähdettiin matkaan eväskaupan, turisti-infon ja bussiaseman kautta. Hieman haastetta muutenkin haastavaan urakkaan toi se, että bussilla ei päässytkään kuin lähes 10 kilometrin päähän varsinaisen vaellusreitin alkupäästä. Varsinainen reitti alkoi 1400 metrin korkeudesta ja bussi jätti meidät 470 metriin. Eli suunnilleen tässä vaiheessa alkoi jo olla selvää, että ainakaan minä ja Emmi ei ihan korkeinta huippua valloitettaisi. Matkallisten haasteiden lisäksi ratkottavana oli kuitenkin vielä myös reitillisiä haasteita, sillä parhaat karttamme koostuivat lähiseutubussin linjakartasta ja turisti-infossa selatusta vuoristoreittikirjasta otetuista valokuvista. Missään näistä ei näkynyt reittiä, jota pitkin linja-autotoimiston tädin mukaan alkuun olisi pitänyt päästä.

Paikalliselta tennisklubilta kysyttyjen neuvojen avulla patikointi pääsi vihdoin alkamaan. Täytenä yllätyksenä selvisi, että valitsemamme reitti kulkisi myös varsin korkean vesiputouksen ohi. Siine opastavia viittoja seuraamalla alkumatka sujuikin vauhdikkaasti, mutta putousta pidemmälle ei sitten puolalaisten pinkomisvauhdissa enää yritettykään pysyä. Sovittiin, että kummatkin menee omia reittejään ja omaan tahtiin, ni ei tarvi kenenkään ressata sen kummemmin. Vesiputousta käytiin vielä ihastelemassa yhteisesti, ja se oli kyllä upea, varsinkin kun paikkaan oli päädytty täysin vailla ennakko-odotuksia.

Putouksen jälkeen otettiinkin Emmin kanssa sitten huomattavasti leppoisampi tahti etenemiseen. Käytiin ihastelemassa maisemia, tutkailemassa kalliokiipeilypaikkaa ja syötiin eväitä putouksen yläpuolella vailla kiirettä. Tuntui uskomattomalta, että auringonpaisteessa tarkeni hyvin t-paidalla, mutta kuitenkin ympärillä oli valtaisan hieno ja syksyinen ruska. Muutenkin tuntui siistiltä, että oltiin päädytty johonkin Alppien rinteille kuljeskelemaan jonkun edellisenä iltana tavatatun puolalaisen pariskunnan perässä ja löydety paikkoja, joihin tuskin oltaisi ikinä suunnittelemalla päädytty. Se on jännä kuinka jonkinlainen hyvä tuuri tuntuu aina seuraavan siitä, että lähtee reissuun avoimella asenteella, mutta ilman pilkuntarkkaa suunnitelmaa. Sama ilmiö on toistunut useammallakin reissulla, muun muassa EB-vaelluksella ja toissa keväänä Saksassa. Onni tuntuu palkitsevan, kun siihen luottaa. :)

Ranskalaista ystävystymistä

Ranskassa elämiseen pääsee yhä enemmän kiinni kun viikot kuluvat ja ystävien määrä kasvaa. Itseasiassa tuttuja alkaa olla jo niin paljon, että kampuksella kulkiessa saa poskipusutella ja huudella savaa ihan urakalla. Se, milloin ja kenen kanssa hinkutellaan poskia vastakkain on kuitenkin vielä vähän epäselvää. Pojat kättelevät toisiaan ja tytöt aina pussailevat sekä tyttöjä, että poikia. Ja suomalaiset vaihtarit murahtaa "mo" :). Mutta että ketä niistä kaikista tyypeistä, keitä päivän mittaan näkee tulisi pussailla ja mitä se merkitsee?

Suurin ongelmani pussailun kanssa on tällä hetkellä se, kun eräs ranskalainen ystävämme on lakannut "tekemästä bisouja" kanssani. Käsittääkseni tuttavuutemme on vain syventynyt ja nyt tuntuu jopa löytyvän yhteistä puhuttavaa, mutta pusut ovat jääneet historiaan. Anttia kyllä kätellään niin kuin aina ennenkin. En tiedä, pitäisikö olla loukkaantunut vai imarreltu - onko pusuttelun jättäminen merkki siitä, että väleissämme on jotain vikaa, vai siitä, että jäykistymiseni ja vaivaantumiseni pussailun uhatessa on havaittu? Vai olisiko nyt tuttavuudessamme se aika, että itsekin alkaisin tyrkyttämään poskea?

Muihin vaihtareihinkin on tullut taas tutustuttua hieman lisää. En olekaan aikaisemmin huomannut, miten samanlaisia britit ja suomalaiset ovat. Ja englannin puhuminen tuntuu siltä, kuin äidinkieltä puhuisi :D Kävin viime lauantai-iltana katsomassa englantilaisten vaihtareiden kanssa rugbyn maailman cupin finaalia ja vaikken kyseisestä pelistä mitään tiennytkään, tunsin oloni englantilaisessa, täpötäydessä pubissa hyvin kotoisaksi :) Myöskin ranskalaisten tapojen kummastelu sujui mitä mainioimmassa yhteisymmärryksessä. Suomalaiset ja tuon saarivaltion asukkaat - kuka niitä erottaa!

Ystävystyminen on tietenkin tuonut mukanaan myös juhlia, joista myöskin viime viikolla vierailulla olleet Otto ja Elina saivat esimakua. (Ja matkasivat Suomeen n. tunnin yöunienkin jälkeen :)) Täkäläisissä pippaloissa tuntuu olevan aina jokin teema, kuten "jotain päässä" (pelkkä alkoholi ei ole riittävä ja se ei ole "sur la tete"). Ranskalaiset opiskelijat tuntuvat juhlivan, mikäli mahdollista, muutenkin kotibileissä antaumuksellisemmin kuin suomessa. Lauantaina rugby-pelin jälkeen pistäydyimme varsin villeissä kemuissa (yksi briteistä tunsi jonkun, joka tunsi jonkun, joka piti bileet.) Teemana oli, ainakin poikien asuista päätellen, sukupuolen vaihdos ja ranskalaiset tuntuivat ottaneen sen tosissaan. Myös eleissä ja puhetyylissä. Siinä vaiheessa, kun ymmärsimme miksi väki ravasi parvekkeella, vaikka tupakointi tapahtuis sisätiloissa, päätimme lähteä. En tiedä oliko vessassa, jotain vikaa, mutta nyt ainakin ymmärrän miksi täällä haisee niin usein pissa - 5. kerroksen parvekkeelta on hauska lorotella suoraan kadulle, n'est pas?

Alan kai tulla vanhaksi, kun kolmet illanvietot viikossa on vähän liikaa. Onneksi täällä voi tutustua myös koulussa toisenlaisiin ihmisiin - jos vaikka haluaa opetella konffaamaan linuxia tai käymään syvällisiä keskusteluja pointtereiden syvemmistä merkityksistä. Tulee ihan ikävä kotosuomenkin nörttiystäviä <3 P.S. Ainakin oman ryhmäni töiden loppuraportointi tapahtuu latexilla...

Nyt kävi näin

Nyt puskee juttua peräti samana päivänä toista kertaa, mutta täs on sellanen hyvä Ranska-avautumis meininki ollu tällä viikolla, ni pitää ehkä lyhyesti kuvailla illan ravintolareissua. Vastoinkäymiset on ajottunu ehkä vähän heikosti, kun Otto ja Elina on ollu vierailulla ja saanu ainakin kattavaa kuvaa siitä, että kaikki ei täällä suju aina ihan mutkattomasti.

Ajatus siis oli, että pitää käydä porukalla ainakin kertaalleen myös ravintolassa, kun kerran Lyonia on kehuttu Euroopan gourmet-pääkaupunkina. Voi olla että valittiin hiukan liian turistihenkinen ravitolakatu, ja sieltä vähän liian houkutteleva menu-tarjous (12e, alku-, pää ja jälkiruoka), mutta tarjottu ravinto ei kyllä yltänyt edes hintansa tasolle. Alkuruokien osalta oltiin muuten vielä kohtuullisella tasolla, vaikkakin Otto tilasi lauantaimakkaran sijaan oeufs meurettes (piti olla pekonia, munaa, leipää valkosipulia ja salaattia) ja myöskään katkarapumajoneesi sotkua ei tiedetty tilanneemme. Ajateltiin, että virheitä sattuu varsinkin kun tilaus oli englanniksi ja eri kielillä listat oli vähän erilaisia jne. Pääruoka oli järkytys. "Ankan rinta pippurikastikkeella" herättää mielikuvan jostain ihan muusta kuin muutamasta läskipalasta makaronin kanssa. Pippurikastike oli kyllä pippurista, ja huom. ei mitään muuta. Noh, opiskelijoille opiskelijaruokaa.......

Tietenkin viini oli hintavaa, kun halpa menu houkutti ensin kaikki sisään. Palvelusta puhumattakaan - ainakaan se ei voinut kovin hintavaa olla, sillä muuten tarjoilija saattaisi hymyillä tai osata perus kohteliasuutta sen verran, että pääruoka tuodaan kaikille yhtä aikaa ja lautaset kerätään koko porukalta samanaikaisesti ja sen sellaista. Sitsityöntekijöillekin tuttua. Tietenkin mitä tylympi meininkin - sitä nopeemmin jengi lähtee pois ja vapautuu paikkoja seuraaville.....

Tultiin sitten kotiin jatkamaan meininkiä shampanjalla ja vaahtokarkeilla. Nami. Ja kyllä, kaikki tunsi itsensä tänään maailman parhaimmiksi kokeiksi. Jos Emmille olisi antanut saman rahan mikä nyt hävisi ravintolaan, oltaisiin saatu 5 ruokalajin herkkuillallinen ja 5 litraa viiniä.

Kulttuuriin tutustumista

Tää maa on taas onnistunut huvittamaan sillä, miten asiat toimii ja ei toimi. Varsinkin maanantaina törmättiin lähinnä jälkimmäiseen, kun yritettiin ostaa koululta culture pass -kortteja, joilla pääsee katsomaan 7 esitystä oopperaan, teatteriin, konsertteihin ynnä muuhun. Vaikka moisten kulttuuripläjäysten kielisisällön ymmärtäminen saattaa epäilyttää, tarjous vaikutti hyvältä, koska kortti maksaa 33 euroa, eikä sillä taida normihinnoin päästä kovinkaan monta esitystä näkemään. Ja jotain tollasta on kyllä siistiä tsekata kun täällä on. Konserteissa nyt kieli ei muutenkaan oo ongelma, ja oopperalaulannasta on vaikea saada selvää kielestä riippumatta. ;)

Korkeakulttuuriin käsiksi pääseminen ei kuitenkaan ollut ihan mutkatonta, sillä vaikka kuinka oltiin käyty varmaan jo kuukautta etukäteen kysymässä koulun kulttuuritoimistosta, että kortit voi ostaa käteisellä, ei tieto enää pätenytkään nyt kun korttien myynti maanantaina alkoi. Maksuvälineeksi kelpuutettiin siis vain sekit, ja kun sanoi, ettei ole sekkivihkoa, tuli vastaukseksi vaan pään pyörittelyä ja ehdotus lainata joltain kaverilta. Parilta vaihtarikaverilta sitten kyseltiinkin, mutta kaikki muutkin olivat jättäneet tuon hiukka antiikkiselta tuntuvan härpäkkeen hankkimatta.

No, koska aamun ainoa luento oli ollut melko turhan asian kuuntelemista ja palelemista luentosalissa, jossa lämpötila oli ilmeisesti viikonlopun jäljiltä varmaan alle 10 astetta (joka tapauksessa siis lähempänä nollakeliä kuin ulkoilma), yritettiin vielä saada jotain hyödyllistä tehtyä koululla ja mentiin osastosihteerin toimistoon kurssivalintasopimuksen allekirjoittamista varten (ihme byrokratiakikkailua sekin). Yllättäen ei tämäkään onnistunut, vaan seistiin vaan hetki turhaan koputtelemassa oven takana ja kateltiin ovesta, että aukioloaika on menossa, ovi lukossa, eikä ketään missään, saati infoa poikkeuksista.

Seuraava yritys hoitaa asioita, oli kotimatkalla tullut ajatus, että sekkivihkoa voisi käydä kyselemässä pankista, kun näköjään ilmankaan ei pärjää, ja se on sentään melkein matkan varrella. No, onneksi oli matkan varrella, sillä lukossahan sekin ovi oli. Tällä kertaa lisäinfoa sentään antoi paperi, jossa kerrottiin kaikkien pankkipalvelujen olevan kiinni pari päivää jonkun päivityksen takia. Hienoa. Kotimatkan seuraava ja viimeinen etappi (ruokakauppa) sujuikin jo sitten ilman ongelmia. Itseasiassa kaupassa oli jopa viiniyrittäjä lähiseudulta maistattamassa tuotteitaan. :)

Edit: Antti tietenkin ihanan positiivisena ihmisenä unohti jo maanantailta sen huvituksen kun yritettiin nousta kotimäki bussilla :) Bussissa oli joku mummeli ihan normaalisti odottamassa bussin lähtöä, knnes selvisi syy bussin lähtemättömyyteen. Paikalle tuli ambulanssi, neljän miehen voimin, mittailemaan mummon verenpainetta. Tai ainakaan mitään muuta havaittavaa ei tapahtunut kun mummo istuskeli betoniporsaan päällä ja jutteli miekkosten kanssa, jotka juttelivat ohikulkijoiden kanssa. Joo, siis ei mitään muuta, esimerkiksi sitä, että bussi olisi lähtenyt johonkin. Päätettiin sitten 10 min odottelun jälkeen kävellä kotiin kun mummon terveyskään ei parantunut niin, että koko bussilasti olisi voinut jatkaa matkaa... Saattaa tietysti olla, että maanantaina ennakointiin tämän torstain julkisen liikenteen lakkoa... -emmi

Maanantain jälkeen kulttuurikorttien tarina kääntyikin sitten jo parempaan suuntaan, kun pankista luvattiin sekkivihko jo ensi viikon tiistaiksi ja tänään kun ohimennen kysäisin kulttuuritoimistosta, että onko kortteja vielä jäljellä, sama täti ilmoitti, että nyt onkin päätetty vaihto-opiskelijoiden kohdalla tehdä poikkeus ja hyväksyä ihan rahaa. Great. Tuntui jotenkin älyttömältä, että joka toinen kerta tuosta toimistosta sai erilaisen vastauksen. Onneksi lyhyen pankkiautomaattivisiitin aikana tuuli ei ehtinyt kääntyä, vaan saatiin vihdoin nuo kortit taskuun. Toivottavasti on sitten säätämisen arvoisia esityksiä... :)

Kielitaidottomuuden näennäisesti passiivistava ja idiotismia aiheuttava vaikutus

On jotenkin hurjaa huomata, miten suurta osaa kieli ihmisen elämässä näyttelee. Se liittyy kaikkeen maailmankuvasta ja identiteetistä lähtien. Ja varsinkin jälkimmäinen on täällä välillä koetuksella, kun ei voikaan toimia niin kuin omimmalta tuntuisi. Sosiaalisissa tilanteissa omasta itsestä tuleekin palikka, joka ei saa sanaa suustaan, eikä ymmärrä huumoria. Tai jos joskus sattuisikin ymmärtämään vitsin, se ei tapahdu ainakaan niin ajoissa, että siihen ehtisi reagoida jotenkin. Syvälliset keskustelut, tai edes kommentit, voi sulkea heti pois laskuista. Luulen, että myöskin ilmeillä viestiminen hankaloituu, kun usein on kevyehköstä keskustelusta huolimatta naama vakavana ja kulmat kurtussa kun yrittää ymmärtää ja kuunnella, mistä keskustelussa on kyse :) Ihmisiin tutustuminen ei käy ollenkaan niin näppärästi ja usein vaikutan varmasti tylyltä, epäkohteliaalta tai tyhmältä, ihan vaan siksi etten osaa ilmaista ajatuksiani tapojen mukaisesti tai edes niin kuin haluaisin.

Idiootin osa lankeaa myös monessa arkipäiväisessä tilanteessa, joka tuppaa vähän ottamaan itsetunnolle ja turhauttamaan. Suomessa on kuitenkin päässyt tottumaan siihen, että selviää helpostikin tilanteista - tietää mitä missä milloin, usein jopa miksi. Ja jos ei ymmärrä, voi päätellä tai kysäistä nopeasti kaverilta. Nyt on aina se viimeinen, joka ryhtyy toimeen kun ensin pitää tarkkailla ympäristöstä ymmärsikö oikein. Ja siitäkään ei välillä ymmärrä. Ja sitten kun joku tulee vielä huutamaan, että "miten niin et ymmärrä" ja että "mikset sitten kysynyt jos et ymmärrä" on entistä vaikeampaa saada sanotuksi edes, että "olen vaihto-opiskelija, en ymmärtänyt tätä sanaa...". Varsinkin kun Suomessa olisi ihan varmasti kysynyt, koska kysymyksen muodostaminen vaaditussa ajassa ei aiheuta ongelmia.

(Näin tapahtui ensimmäisellä liikuntatunnilla, kun en osannut sulkapallon sääntöjä, eikä pelikaveritkaan osanneet englantia, että olisivat saaneet selitettyä parilla sanalla. Sitten siihen ehtikin jo opettaja ojentamaan meitä laiskottelmasta. Nyt ainakin muistan aina, että jotain "poearanpoear", ehkä per-en-per, tarkoittaa joka toista tai parillisuutta tai jotakin....
Sääntöjen ymmärtämisenkään jälkeen en osoittanut pätevyyttäni - olin koko joukon huonoin, hävisin kaikki pelit, jota opettaja ei meinannut uskoa "ei se ole mahdollista" kun omat voitot ja tappiot piti lopuksi ilmoittaa julkisesti. Voi häpeän määrää.... Tiesin, etten ole urheilullinen, mutta vielä tyhmä, hiljainen, vässykkäkin vielä...)

Liikunnasta on ehtinyt kyllä kertyä myös hyviä kokemuksia - ensimmäinen puolitoistatuntiseni afrikkalaista tanssia oli todella hauskaa! Vaikkakin myös todella rankkaa. Peppua pyöritettiin alaselkä ja -vatsa kipeänä ja löytäen itsestä ihan uusia lihaksia. Tai kohtia missä lihaksien pitäisi olla. Toivottavasti parin kuukauden jälkeen lantionkeinuttelu edes-takas ja sivuille, samalla kun kävelee ja hyppii, näyttää muultakin kun sairauskohtaukselta :) Ainakin rennon, rempseän ja hienostelemattoman haara-asennon hallitsin paremmin kuin moni balettitaustainen tanssikurssilainen.

Positiiviset kokemukset ovat myös ensi kerran ulottuneet kouluun asti, kun ensimmäinen ranskankielitunti oli valkoviinin (tai itseasiassa Kirin juomista) ja vapaata seurustelua kahden tunnin ajan. Myöskin ohjelmointiharjoitus jälleen ilman tietokoneita yllätti - spesifikaatio ja konseptointi oli hyödyllistä ja mielenkiintoista opittavaa. (Terveisiä infon opintosuunnittelulautakunnille tai mitä ne nyt onkaan, sekä kesätyöpaikalle, että olis ollu ehkä hyvä osata jo muutama kuukausi sitten moista :) ) Ranskakin sujui paremmin kun apuna oli koodikieli, mahdollisuus piirtää paperille, jonkin verran aikaisempaa tietämystä, pakko istua samassa paikassa tuntia ja selkeä yläotsikko keskustelulle. Vaikkakin olin jälleen huomattavasti paljon vaisumpi ja passiivisempi, kuin mitä olisin Suomessa vastaavassa tilanteessa ollut. Kielen moniulotteisuus näyttäytyi jälleen - se todella muokkaa ajatusmalleja, jopa periaatteessa universaaliin logiikkaan perustuvia sellaisia.

Ohjelmaa riittää

Kuten Emmikin edellisessä tekstissä kirjoitteli, on myös mulla tarkoituksena pitää ranskakalenterini riittävän tyhjänä. Suomessa se on tupannut täyttymään vähän turhankin paljon, ja tänne lähtemisen aiheuttama kalenterin lähes täydellinen tyhjeneminen tuntui varsin tervetulleelta.

Toki koulukin jonkin verran päiväohjelmia täyttää, varsinkin tällä viikolla tuppaa olemaan jo vähän pidempää päivää. Huomennakin klo 8-18, kahden tunnin ruokatauolla toki. Tänään koululla meni vielä pidempään, kun menin kuudelta loppuneen C++-harkan jälkeen vielä kuuntelemaan kerhoesittelyjä sekä Club Montagnelta että Club Elekiltä. Ensimmäinen järjestää monentyyppisiä reissuja lähiseudun vuoristoon. (=Alpeille :) Ensimmäiseen luvassa olevaan viikonloppureissuun kuuluu ainakin vaeltamista ja kiipeilyä, eli hyvältä kuulostaa!

Kiipeilyä on kyllä luvassa muutenkin, sillä valitsin koulun liikuntatuntien lajiksi seinäkiipeilyä. Täällä tosiaan on paikallisilla ihan pakollista liikuntaa koulun puolesta, mutta lajivalikoimassa on sentään hiukan suomalaista peruskoulujumppaa eksoottisempia vaihtoehtoja, kuten rugbyä ja jousiammuntaa. Vaihtarit saavat kyllä valita osallistuvatko liikuntatunneille, mutta aika moni on tuon mahdollisuuden kyllä hyödyntänyt. Meinasin itseasiassa kiipeilyn lisäksi osallistua myös aikidoon, joka myös järjestetään kampuksella parina iltana viikossa.

Kuten ylläolevasta voi päätellä, kalenterin väljänä pitäminen saattaa osoittautua haasteelliseksi täälläkin. :) Robottikerhon toiminnasta yritän ehkä ainakin vielä hetken pitää näppini erossa, vaikka touhu sinäänsä kiinnostaisi paljonkin. Tällä ranskaosaamisella voisi olla aika vaikeaa osallistua hyödyllisenä jäsenenä projektiin, joka olisi todennäköisesti varsin haastava jo suomeksikin..

Suomi-aasinsiltaa pitkin pääsee vielä mainitsemaan, että järjestettiin viime lauantaina suomibileet meillä. Ajatuksena oli siis koota yhteen suomalaisvaihtareita myös muista Lyonin kouluista ja aika hyvän kokoinen porukka kasaan saatiinkin. Meitä oli yhteensä viisi INSAsta, kolme muista kouluista ja vielä bonuksena kaksi Juhan kaveria, jotka olivat käymässä. Oli kyllä mainiot bileet, vaikka suurin osa ei toisiaan ennakkoon tuntenutkaan. Muutenkin ihmisiin tutustuminen (ainakin pintatasolla) on tuntunut sujuvan mukavati melkeinpä kielestä riippumatta. Tuntuu olevan siis vaihtovuosi varsin hyvässä vauhdissa ja oikeilla raiteilla. Pitänee malttaa välillä nukkuakin, niin pysyy aamuluennoilla hereillä... jos siellä vaikka taas puhutaan Suomesta. o_O

Miksi tulinkaan tänne?

Tässä eräänä iltana juteltiin siitä, että mikä on suurin "tavoite" vaihtovuodelle. Tai mitä odottaa tai MIKSI tänne oikeastaan edes tuli :)

Itse en lähtenyt ainakaan opiskelu päällimmäisenä mielessä. Toki koulua kohtaan oli ja on edelleen paljon odotuksia, koska se mahdollistaa täällä olon. Jos yrittäisi opiskella todella kunnolla, olisi elämä kohtuu ankeaa - täällä koulussa ollaan 5 päivää viikossa klo 8-18 + kotitehtävät ja kaikki se mitä ei ranskaksi ymmärtänyt. Ranskan kielenkään suvereeni taito vuoden lopussa ei myöskään ole ensisijainen tavoite. Kieltä oppii väkisin jonkun verran ja kaikki opittu on pelkästään plussaa.

Henkilökohtaisesti tavoitteenani ei ole myöskään hankkia elinikäisiä Ystäviä, suomessakin löytyy paljon pontentiaalia tähän. En toki vastustele, jos niin sattuu käymään, että täältä sielunveljiä löytyy :) En myöskään pyri ainoastaan olemaan "maailmankansalainen", suomen edustaja, tkk:n edustaja... Vaikka tätä kaikkea ehkä tuleekin oltua huomaamattaan.

Vaihtoonlähtemiselle on monia syitä, mutta eräs tärkeimmistä (ja yleisimmistä) lienee kokea jotain erilaista. Olen myöskin päättänyt, etten etsi erilaisuutta ainoastaan ympäristöstäni, vaan myös kenties omasta toiminnastani. Yrittää ottaa uutta näkökulmaa ja etäisyyttä aiheeseen "minä maailmassa". Olemme opetelleet elämään Antin kanssa samassa asunnossa (hyvin sujuu!) ja pyritty parantamaan siivous- ja tiskaus jne. tapojamme. Olkkarissa on matto, joka kerää maailman eniten roskaa, joten sitä tulee imuroitua lähes joka toinen päivä. Tiskivuorosysteemikin toimii - omaa vuoroa saa venyttää niin kauan kuin haluaa, mutta seuraus on ilmeinen. Olen myöskin luopunut joistakin paheista, jotka tässä jääkööt nimeämättä. Lisäksi koulu tarjoaa jo aiemmin mainittuja mahdollisuuksia erilaisuuden kokemiseen mm. lyijykynällä ja paperilla koodaamista ;)

Omista syistäni yksi tärkeimpiä on se, että vaihtovuosi on mitä mainiointa aikaa täyttää suomirutiinien jäljiltä tyhjentynyt kalenteri uudella tavalla. Täällä kalenteriini kuuluu 30 vuodelle ripotellun ects:n lisäksi kirjojen lukemista, pelaamista, iltakävelyjä, rakasta harrastustani kokkaamista, sulkapalloa koulun liikuntatunneilla (ranskalaisten pakolliset liikuntatunnit, joille vaihtarit saa halutessaan osallistua), afrikkalaista tanssia (kävin eilen ilmoittautumassa ensi maanantaina alkavalle kurssille) ja ennen kaikkea aikaa minkä kohdalla ei lue mitään. Ainakin toistaiseksi :D