Tänään tuli hiukan huvittunut olo, kun lähdin ostamaan patonkia leipomosta. Kävelin ensin hiukan ylämäkeen, koska ylämäkileipomon edestä on kivemmat maisemat :) ja Emmi muisteli, että se ois kasiin asti auki. Muistikuva osoittautu oikeeks, sillä oveen oli merkattu sulkemisajaksi 20h00. Paikka oli kuitenkin jo pimeenä ja kiinni vaikka kello oli 19.45, ilmeisesti oli työntekijät ottanu vähän varaslähtöä.
Päätin sitten kiiruhtaa toiselle lähileipomolle alamäkeen, mutta sen sulkemisajaksi paljastui ovikyltin perusteella 19h00. Ihmettelin kuitenkin kun sisällä oli valot, leivät vielä hyllyissä ja heti aukioloaikojen vieressä pieni "ouvert"-kyltti. Päätin kokeilla ovea, ja aukihan se oli. Takahuoneesta ilmestyi ystävällinen täti myymään leipää vailla mitään merkkiä siitä, että paikan piti olla kiinni jo tunti sitten. Ei se näemmä oo niin tarkkaa.
Pitää mainita vielä tähän loppuun, että tänään oli koulussa poikkeuksellisen hyvä harjoituskerta. C++ kurssin pelätty Maranzana-opettaja päätti pitää laskarit kokonaan ilman tehtäväpapereita, (papereista lukeminen on yleensä vaihtarien paras oljenkorsi tajuta missä mennään) mutta silti kärryillä pysyi hiukan normaalia paremmin. Tehtävää oli kerrankin sopivasti kahden tunnin aikaan nähden, sillä koko rupeama tehtiin alkulukualgoritmeja.
Poikkeuksellisen hyvän harjoituksesta teki Maranzanan tyyli opettaa oikeasti jotain asiaan liittyvää pelkkien ratkaisujen sijaan. Esiin nostettiin muun muassa erilaisia kohtia, joissa koodin suoritusta voi pienin muutoksin huomattavasti nopeuttaa. Ja ehkä olennaisimpana pointtina jäi mieleen 80%/20% -sääntö, jota soveltamalla voi miettiä, kuinka pitkälle ohjelmakoodia kannattaa optimoida. Sääntö siis tarkoittaa tässä yhteydessä, että tekemällä suunnilleen 20% mahdollisista optimoinneista saavutetaan jo 80% mahdollisesta hyödystä.
Sama sääntö näemmä toimii myös koulun harkkoihin. 20% harkoista opettaa 80% asioista, ja päin vastoin. Täällä ei tartte ees etukäteen miettiä, mitkä on niitä hyödyllisiä, kun kaikki on kuitenkin pakollisia. Eipä niitä tosin enää tälle vuodelle paljon ole, sillä koulupäiviä on ennen joulua jäljellä vain 4! Joulukuun 12. on buukattu lento Suomeen Milanosta. Sinne mennään yöbussilla vähän etukäteen, ni ehditään sekin kaupunki katsastaa. :)
tiistai 27. marraskuuta 2007
tiistai 20. marraskuuta 2007
The Cat Empire
Oltiinpä sunnuntai-iltana aivan loistavalla keikalla. Emmi oli onnistunu sattumalta huomaamaan jostain kotiseudun seinäjulisteesta, että The Cat Empire esiintyy Lyonissa. Tutustuin tuohon bändiin pari vuotta sitten Itävallan Explorer Belt -reissulla, ja sen jälkeen on tullut kuunneltua ihan kohtuullisesti, kuten last.fm:stä voi nähdä. Odotukset oli siis kohtuullisen korkeella, mutta ei turhaan. Oli yksi parhaita keikkoja varmaan koskaan!
Bändin biisit on jo itsessään oivan rytmillisiä ja hytkymään vetäviä. Mutta keikalla melkein joka biisiin sisältyi huima sooloiloitteluosio, jonka aikana ei pystyny muuta ku ihailemaan soittajien taitoa ja heilumaan mukana. Manu Chaon lisäksi tollasta latino/funk/jazz/emmätiiämikä -henkistä musiikkia ei kauheesti tuu kuunneltua, mutta nää pojat osaa pistää musiikin jotenkin helposti lähestyttävään muotoon. Ei tuu sellasia Ricky Martin -väristyksiä. :)
Biisejä keikkaan mahtui varmaan saman verran kuin yleensä, mutta ne olivat venytyksineen sen verran pitkiä, että keikalle kertyi pituutta kahden lavalle paluun kanssa vähän yli kaksi tuntia. Ei kyllä ollut kyllästymisestä vaaraa, ja muutenkin täkäläinen keikka-aikataulutus tuntui huomattavasti kivemmalta kuin suomalainen "aletaan soittaa joskus puolilta öin" -malli. Lipuissa luki 19h00 ja soitto alkoi varttia vaille kasilta. Kotiinkin pääs ihan ihmisten aikaan nauttimaan keikan jättämästä loistofiiliksestä. Pointsit Lyonille, Ninkasi Kaolle ja Australian pojille!
5. joulukuuta ois Apocalyptica käymässä. Perinteinen CMX-keikka tuolta päivämäärältä taitaa jäädä väliin, joten pitänee mennä katsomaan saako suomalaiset samanlaisen menon nostatettua. (Okei, ehkä toiveissa ei oo Apocalyptican suunnalta yhtä salsaisaa menoa, mutta menoa kuitenkin!) Lippuja keikalle ovat kuulemma parin suomivaihtarin lisäksi hankkineet ruotsalaiset ja saksalaiset, joten ei kai tässä auta poiskaan jäädä...
Bändin biisit on jo itsessään oivan rytmillisiä ja hytkymään vetäviä. Mutta keikalla melkein joka biisiin sisältyi huima sooloiloitteluosio, jonka aikana ei pystyny muuta ku ihailemaan soittajien taitoa ja heilumaan mukana. Manu Chaon lisäksi tollasta latino/funk/jazz/emmätiiämikä -henkistä musiikkia ei kauheesti tuu kuunneltua, mutta nää pojat osaa pistää musiikin jotenkin helposti lähestyttävään muotoon. Ei tuu sellasia Ricky Martin -väristyksiä. :)
Biisejä keikkaan mahtui varmaan saman verran kuin yleensä, mutta ne olivat venytyksineen sen verran pitkiä, että keikalle kertyi pituutta kahden lavalle paluun kanssa vähän yli kaksi tuntia. Ei kyllä ollut kyllästymisestä vaaraa, ja muutenkin täkäläinen keikka-aikataulutus tuntui huomattavasti kivemmalta kuin suomalainen "aletaan soittaa joskus puolilta öin" -malli. Lipuissa luki 19h00 ja soitto alkoi varttia vaille kasilta. Kotiinkin pääs ihan ihmisten aikaan nauttimaan keikan jättämästä loistofiiliksestä. Pointsit Lyonille, Ninkasi Kaolle ja Australian pojille!
5. joulukuuta ois Apocalyptica käymässä. Perinteinen CMX-keikka tuolta päivämäärältä taitaa jäädä väliin, joten pitänee mennä katsomaan saako suomalaiset samanlaisen menon nostatettua. (Okei, ehkä toiveissa ei oo Apocalyptican suunnalta yhtä salsaisaa menoa, mutta menoa kuitenkin!) Lippuja keikalle ovat kuulemma parin suomivaihtarin lisäksi hankkineet ruotsalaiset ja saksalaiset, joten ei kai tässä auta poiskaan jäädä...
tiistai 13. marraskuuta 2007
Liikaa tilaa ja liian vähän ihmisiä? Vaihdettaisko :) ?
Suomessa tapahtunut tragedia, Jokelan koulusurmat, herätti myös ulkomaiset lehdet kirjottelemaan Suomesta jos jonkinmoista. Suurinta kohua lienee herättänyt Roger Boyesin juttu Times lehdessä sekä Boyesin vastine suivaantuneen yleisön kommentteihin. Yllättäen juttu ja erityisesti sen tyyli ärsytti myös itseäni. Varsinkin näin ulkomailta käsin kotimaa Suomi vaikuttaa mahdottoman hienolta paikalta, jota kenenkään ei pitäisi varsinkaan näin tahdittomalla hetkellä pilkata. Olkoonkin, että kirjoituksessa oli pointtia - toki kyseisenlaiset tapahtumat kertovat jotakin yhteiskunnan epäkohdista ja pikkupaikkakunnilla ei oikeastikaan ole tarpeeksi tekemistä varsinkaan alaikäisille nuorille. (Aikuiset voi sentään aina mennä baariin.... huoh....)
Jutun mukaan yksi suurimmista syistä suomalaisten ahdistukseen on ihmisten vähyys ja pimeys. Tästä olen, taisteltuani juuri tieni kotiin ihmismassojen läpi, hyvinkin eri mieltä. Ensinnäkin sijaintini paljon lähempänä päiväntasaajaa täytyy todeta, että kas vaan, on täälläkin pimeää. Päivällä toki aurinko paistelee, mutta silloin ihmiset istuu töissä tai koulussa ja siellä istutaan parikin tuntia pidempään kun Suomessa. Ja kylmäkin on lopulta vain pukeutumiskysymys. Suomessa talvella on sentään valkoista lunta, joka valaisee ja pehmentää maisemaa mitä suurimmissa määrin.
Toiseksikin, se, että Suomessa ihmisillä on omaa tilaa olla ja hengittää nousee arvoon arvaamattomaan miljoonakaupungissa missä metrot menevät ohi kun sisään ei vain mahdu ja kaduilla joutuu puikkelehtimaan päästäkseen eteenpäin. Melu ja hälinä on kova ja siitäkös vasta tällainen Suomen rauhaan (no ok, ainakin Otaniemessä ja Lappeenrannassa näin) tottunut ihminen ahdistuu! Kun saa ihan yksin jöröttää kotona, opiskella mielenkiintoisia asioita internetistä ja pitää yhteyttä ystäviin juuri niin paljon kuin itse haluaa lähes ilmaisilla puheluilla ja vielä ilmaisemmalla, jokaisesta kodista löytävällä internetillä, mieleeni on harvemmin tullut viha ihmiskuntaa kohtaan. Kapeilla ja likaisilla kivikaduilla, nähden joka päivä yhteiskunnan syrjimiä yksilötä rakkaus ihmiskuntaa kohtaan ei sen sijaan aina kukoista.
No, jokaisella omat kiintymyksen kohteensa toki. Itse haaveilen hajuttomasta ja siististä ulkotilasta - paino sanalla tilasta. Täälläkin toki, esimerkiksi maaseudulla alppikylissä, lepää sellainen rauha, johon toivoisi pääsevänsä. Mutta silloinhan olisi taas kerran YouTuben armoilla, kaukana kaikesta, varsinkin "sykkivistä klubeista". Yksinäisyys voi toki aiheuttaa ongelmia, mutta rohkenisin väittää sen olevan lopulta ympärillä asuvien ihmisten määrästä riippumaton tila. Abstraktimpi asia, jonka uskoisin jokaisen blogin lukijoista esimerkiksi käsittävän. Lauloihan Kirkakin jo lapsuudessani silloin itselleni käsittämättömästi "Kaksin rannalla yksinäiset".
Jutun mukaan yksi suurimmista syistä suomalaisten ahdistukseen on ihmisten vähyys ja pimeys. Tästä olen, taisteltuani juuri tieni kotiin ihmismassojen läpi, hyvinkin eri mieltä. Ensinnäkin sijaintini paljon lähempänä päiväntasaajaa täytyy todeta, että kas vaan, on täälläkin pimeää. Päivällä toki aurinko paistelee, mutta silloin ihmiset istuu töissä tai koulussa ja siellä istutaan parikin tuntia pidempään kun Suomessa. Ja kylmäkin on lopulta vain pukeutumiskysymys. Suomessa talvella on sentään valkoista lunta, joka valaisee ja pehmentää maisemaa mitä suurimmissa määrin.
Toiseksikin, se, että Suomessa ihmisillä on omaa tilaa olla ja hengittää nousee arvoon arvaamattomaan miljoonakaupungissa missä metrot menevät ohi kun sisään ei vain mahdu ja kaduilla joutuu puikkelehtimaan päästäkseen eteenpäin. Melu ja hälinä on kova ja siitäkös vasta tällainen Suomen rauhaan (no ok, ainakin Otaniemessä ja Lappeenrannassa näin) tottunut ihminen ahdistuu! Kun saa ihan yksin jöröttää kotona, opiskella mielenkiintoisia asioita internetistä ja pitää yhteyttä ystäviin juuri niin paljon kuin itse haluaa lähes ilmaisilla puheluilla ja vielä ilmaisemmalla, jokaisesta kodista löytävällä internetillä, mieleeni on harvemmin tullut viha ihmiskuntaa kohtaan. Kapeilla ja likaisilla kivikaduilla, nähden joka päivä yhteiskunnan syrjimiä yksilötä rakkaus ihmiskuntaa kohtaan ei sen sijaan aina kukoista.
No, jokaisella omat kiintymyksen kohteensa toki. Itse haaveilen hajuttomasta ja siististä ulkotilasta - paino sanalla tilasta. Täälläkin toki, esimerkiksi maaseudulla alppikylissä, lepää sellainen rauha, johon toivoisi pääsevänsä. Mutta silloinhan olisi taas kerran YouTuben armoilla, kaukana kaikesta, varsinkin "sykkivistä klubeista". Yksinäisyys voi toki aiheuttaa ongelmia, mutta rohkenisin väittää sen olevan lopulta ympärillä asuvien ihmisten määrästä riippumaton tila. Abstraktimpi asia, jonka uskoisin jokaisen blogin lukijoista esimerkiksi käsittävän. Lauloihan Kirkakin jo lapsuudessani silloin itselleni käsittämättömästi "Kaksin rannalla yksinäiset".
lauantai 10. marraskuuta 2007
Uusia kuvia
Vihdoin sain pistettyä Flickriin lisää kuvia. Jostain syystä siinä etusivulla kuvat ovat enemmän tai vähemmän satunnaisessa järjestyksessä, mutta Lyon photosettiä selaamalla näkee kuvat aikajärjestyksessä. Uusia kuvia tuli nyt monen viikon takaiselta vuoristokerhon reissulta, yhteiseltä reissulta Annecyyn ja Geneveen, sekä muutama ruokahenkinen kuva kotoa ja koululta. Uusimpien selaamisen voi aloittaa vaikka tästä.
PS. kuvia voi kanssa kommentoida, kunhan tekee flickr tunnuksen. :)
PS. kuvia voi kanssa kommentoida, kunhan tekee flickr tunnuksen. :)
Juhlia ja lepopäiviä
Leppoisissa lauantaitunnelmissa on hyvä pitkästä aikaa itekin kirjotella tänne. Tultiin juuri takaisin kotiin päivähaahuilulta croix-rousselta ja täytyy kyllä sanoa, että se on ehdottomasti ainakin tällä tietämykselläni Lyonin paras kaupunginosa! :) Siellä on ollut nyt muutaman viikon ajan kiertävä tivoli ja tori ja pääkatu on täynnä elämää ja iloisia lapsia, vaikka ilman lämpötila on lähempänä nollaa ja vettäkin vähän tihuuttaa. Croix-rousse on vanha silkkityöläisten kaupunginosa ja olenkin nimitellyt tätä 4. kaupunginosaa Lyonin Tampereeksi. Ja tämä on siis ehdottomasti positiivinen ilmaus. Alueella on lähinnä n. 3-kerroksisia kerrostaloja, joista jokainen vähän eri värinen skaalalla vaaleanvihreä - kellertävä - vaaleanpunainen. Talojen alaosissa on ihastuttavia pikkuputiikkeja vaatteista, kengistä ja koruista artesaanileipomoihin, hedelmäkauppoihin ja kokkipuoteihin. Aamuisin pääkadun ja aukion täyttää tori, josta täällä blogissa on aikaisemminkin mainittu.
Päiväkävelymme tarkoituksena oli käydä kysymässä Croix-Roussen teatterin illan esitykseen lippuja. Valitettavasti kulttuuripassimme ei käynyt vierailevan jazz-komedia -ryhmän ainutkertaiseen esitykseen. Teatterin lippukassan tyttö oli kuitenkin tosi ystävällinen ja saatiin esitteitä kaikkiin muihin mahdollisiin esityksiin. Kulttuuria pyöriikin ympäristössämme päivittäin enemmän kuin tiesimmekään. Tämä selvisi eilen paikallisen tanssi-teatteri-koreografikoulun opiskelijoiden pippaloissa - meidän naapurissa :) !
Se, kuinka naapuriin päädyttiin oli melko hassu juttu, sillä toissailtana oveemme koputettiin ja kun Antti meni avaamaan ovella ei näkynyt ketään, mutta naapurin ovi oli auki mistä kuului jotain ranskankielistä huutelua. Kävi ilmi, että naapurin keittiön kaappi oli päättänyt spontaanisti romahtaa toiselta sivultaa alas ja viritettyään pikaisen tuen pahvilaatikosta naapuri oli kipaissut koputtamaan oveltamme apua. Siinä sitten kolmestaan tuettiin kaappia ja ruuvailtiin ja saatiinkin se kestämään seinällä. Kuultuaan, että olemme suomalaisia naapurimme hämmästytti meitä tietämällä monia ruumiinosia suomeksi: "pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat..." Anita (nimi kyllä muistettiin kysyä vasta myöhemmin) kutsui sitten meidät myös samantien seuraavaksi illaksi juhliin.
Eilen illalla sitten yritettiin kuulostella, että onko naapurissa juhlia ja kehtaisko sinne nyt mennä. Ihan ilman viemisiä ei sitten kuitenkaan viitsitty ja päätettiin leipoa korvapuusteja, jotka olivat saaneet hurjan suosion aikaisemmin samalla viikolla vaihtareiden eri maiden ruokien ruokamaistelussa. (Korvapuustien lisäksi vietiin vähän ruisleipää, graavia ja salmiakkia. Kolmas suomalainen, Kati, oli tuonut munavoita. Ruisleipä ja varsinkaan salmiakit ei uponnu kansaan ihan yhtä hyvin kuin makea "brioche".)
Kun arveltiin, että naapurissa on tarpeeksi väkeä, uskallettiin itsekin mennä sinne :) Jengi olikin ystävällistä ja kultturellia porukkaa - meitä tervehdittiin jälleen mystisesti suomenkielisellä lastenlaululla. Syy selvisi hieman myöhemmin, kun juhliin saapui suomalainen Riikka, joka on opiskellut Lyonissa jo neljän vuoden ajan tanssia. Maailman lyhyin kotiinpaluu tapahtui joskus puolen kahden aikaan, vaikka juhlat vielä jatkuivat.
Oli positiivista huomata, että talon äänieristyksestä huolimatta juhlat eivät kuuluneet seinän toiselle puolen juuri lainkaan. Illalla nimittäin selvisi myös, että edellisen viikonlopun baarijatkot suomalaisten vieraiden (mm. mukana "ei-koskaan-kovin-kovaääninen" Jesse :) ) parin villin ruotsalaistytön ja yhden britin kanssa eivät olleet häirinneet vierailulla olleita Anitan vanhempia liiaksi...
Huomiseksi odotellaankin taas uusia vieraita Suomesta, kun Maria ja Matti autoilee Matin uuden auton Euroopan halki kotiin YK:n vihreistä. Jee :)
Päiväkävelymme tarkoituksena oli käydä kysymässä Croix-Roussen teatterin illan esitykseen lippuja. Valitettavasti kulttuuripassimme ei käynyt vierailevan jazz-komedia -ryhmän ainutkertaiseen esitykseen. Teatterin lippukassan tyttö oli kuitenkin tosi ystävällinen ja saatiin esitteitä kaikkiin muihin mahdollisiin esityksiin. Kulttuuria pyöriikin ympäristössämme päivittäin enemmän kuin tiesimmekään. Tämä selvisi eilen paikallisen tanssi-teatteri-koreografikoulun opiskelijoiden pippaloissa - meidän naapurissa :) !
Se, kuinka naapuriin päädyttiin oli melko hassu juttu, sillä toissailtana oveemme koputettiin ja kun Antti meni avaamaan ovella ei näkynyt ketään, mutta naapurin ovi oli auki mistä kuului jotain ranskankielistä huutelua. Kävi ilmi, että naapurin keittiön kaappi oli päättänyt spontaanisti romahtaa toiselta sivultaa alas ja viritettyään pikaisen tuen pahvilaatikosta naapuri oli kipaissut koputtamaan oveltamme apua. Siinä sitten kolmestaan tuettiin kaappia ja ruuvailtiin ja saatiinkin se kestämään seinällä. Kuultuaan, että olemme suomalaisia naapurimme hämmästytti meitä tietämällä monia ruumiinosia suomeksi: "pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat..." Anita (nimi kyllä muistettiin kysyä vasta myöhemmin) kutsui sitten meidät myös samantien seuraavaksi illaksi juhliin.
Eilen illalla sitten yritettiin kuulostella, että onko naapurissa juhlia ja kehtaisko sinne nyt mennä. Ihan ilman viemisiä ei sitten kuitenkaan viitsitty ja päätettiin leipoa korvapuusteja, jotka olivat saaneet hurjan suosion aikaisemmin samalla viikolla vaihtareiden eri maiden ruokien ruokamaistelussa. (Korvapuustien lisäksi vietiin vähän ruisleipää, graavia ja salmiakkia. Kolmas suomalainen, Kati, oli tuonut munavoita. Ruisleipä ja varsinkaan salmiakit ei uponnu kansaan ihan yhtä hyvin kuin makea "brioche".)
Kun arveltiin, että naapurissa on tarpeeksi väkeä, uskallettiin itsekin mennä sinne :) Jengi olikin ystävällistä ja kultturellia porukkaa - meitä tervehdittiin jälleen mystisesti suomenkielisellä lastenlaululla. Syy selvisi hieman myöhemmin, kun juhliin saapui suomalainen Riikka, joka on opiskellut Lyonissa jo neljän vuoden ajan tanssia. Maailman lyhyin kotiinpaluu tapahtui joskus puolen kahden aikaan, vaikka juhlat vielä jatkuivat.
Oli positiivista huomata, että talon äänieristyksestä huolimatta juhlat eivät kuuluneet seinän toiselle puolen juuri lainkaan. Illalla nimittäin selvisi myös, että edellisen viikonlopun baarijatkot suomalaisten vieraiden (mm. mukana "ei-koskaan-kovin-kovaääninen" Jesse :) ) parin villin ruotsalaistytön ja yhden britin kanssa eivät olleet häirinneet vierailulla olleita Anitan vanhempia liiaksi...
Huomiseksi odotellaankin taas uusia vieraita Suomesta, kun Maria ja Matti autoilee Matin uuden auton Euroopan halki kotiin YK:n vihreistä. Jee :)
tiistai 6. marraskuuta 2007
Järvikaupunkimatkailua, osa 2
Edellisen tekstin osalta jäi vielä reissu puoleen väliin, joten lienee aiheellista mainita parilla sanalla myös myöhemmistä liikkeistä.
Annecystä lähdettiin seuraavana aamuna. Junamatka Geneveen ei kestänyt kauan, vaikka välissä oli 50 minuutin vaihto La Roche-sur-Foronissa, joka osoittautui lyhyen kävelyretken perusteella pikkupaikaksi, josta ei tuntunut löytyvän mitään erityistä nähtävää. Ehkä sille on syynsä, että tietyt kylät on kuuluisia ja toiset ei. :)
Geneven kuuluisuudelle löytyikin perusteita paljon helpommin, tosin siellä myös tuli kuljettua hiukan enemmän. Ostimme myös päivälipun joukkoliikenteeseen, vain huomataksemme heti hostellilla, että sellainen kuului myös majoituksen hintaan molempina päivinä. Joka tapauksessa lipuille tuli käyttöä, sillä päätimme heti suunnata CERNiin, johon päästäkseen sai ajella puoli tuntia bussilla lentokentän taakse kaupungin laitamille. Reissu kuitenkin kannatti, sillä kahdelle teekkarimatkaajalle löytyi mukavasti ihmeteltävää paikan oman historian ja tekniikan museosta sekä väliaikaisesta nanotekniikkanäyttelystä. Molemmat olivat jopa ilmaisia.
CERN-reissun jälkeen käveltiin kaupunkia ympäriinsä ja hyödynnettiin lippujamme harrastamalla hiukan satunnaisratikka matkailua. Kauppojen osalta totesimme Geneven noudattavan melko aikaisia aukioloaikoja. Kuuden jälkeen oli enää harva auki ja seitsemältä ei juuri mikään. Vanhan kaupungin katuja pystyi onneksi kiertelemään aukioloajoista riippumatta, mutta kylmä ilma ja etenkin kylmä tuuli ajoi melko pian etsimään ruokapaikkaa.
Satunnainen vaeltaminen tuotti jälleen tulosta, sillä erään ravintolan ikkunasta silmiinpistänyt liikkuva pienoisjunarata veti meidät tutkimaan paikan listaa hieman lähempää. Jo aiemmin Lyonissa oli ollut puhe, että pitäisi joskus testata sushi-paikka, jossa noukitaan kuppeja liukuhihnalta, joka kiertää tiskiä. Nyt löytyi jotain vielä parempaa, sillä tylsän likuhihnan sijaan ravintolaa kiersi oikea pienoismallijuna, jonka kaksi Deutsche Bahn -veturia jaksoivat vetää perässään aikamoisen läjän sushi-lautasia. Kun vielä huomattiin houkutteleva "Kaikki junasta puoleen hintaan -Happy Hour" klo 19.30 - 22.30 (ravintola auki 19-23 ;), todettiin ravintolan etsintä päättyneeksi. Saatiin vielä salin perältä kaksi viimeistä vapaata, ja todettiin sijainti hyväksi: oli helppo kurkkia muilta mallia siitä, miten paikassa pitäisi toimia, mutta omat mahdolliset mokailut eivät olleet heti kaikkien näkyvillä. Nurkassa uskalsi jopa räpätä pari valokuvaa, jotka ilmestynevät Flickriin kunhan kerkiävät.
Sushi-rafla oli kyllä myös ruoan puolesta loistava kokemus. Siitä seurasi jopa sellainen innostus, että tänä iltana on väännetty sushia myös kotona. :o Emmi voinee raportoida lisää myöhemmin, kun on pääkokkina toiminu.. :)
Geneve-reissu jatkui loistavan illallisen jälkeen loistavalle jälkiruoalle Mövenpick-ravintolaan. Paikka ei yllättäen ollutkaan pelkkä jätskibaari, vaan ihan täysimittainen illallisravintola, mutta onneksi jätksiannosvalikoimaakin löytyi miltei kirjaksi luonnehdittavan vihkosen verran.
Viimeisen reissupäivän aamu kului mukavasti Genevejärven rantapuistoja kierrellessä. Välillä käytiin kasvitieteellisen puutarhan lasitaloissa edelleen varsin hyytävää tuulta pakenemassa. YK:n pääkonttoria oheisvirastoineen käytiin kanssa ihmettemässä, tosin vain ulkopuolelta. Julkisen liikenteen lipuista oli tarkotus puristaa viimeinenkin hyöty reissaamalla järven poikki paikallisilla vesibusseilla. Kaikki liikenne oli kuitenkin peruttu (oletettavasti) tuulen vuoksi, joten hetken rannalla värjöteltyämme päätimme katsastaa myös läheisen tieteen historian museon. Hiukan naureskeltiin meidän Sveitsi-ohjelman tiedepainotteisuudelle, mutta tuokin museo oli varsin mielenkiintoinen ja sopivan kokoinen, ja jälleen myös ilahduttavan ilmainen.
Ruokailulinja jatkui itämaisena, sillä tällä kertaa kylläistä tyytyväisyyttä aiheutti aseman takaa bongattu thaimaalainen ravintola inkivääripossuineen. Iltapäivällä käväistiin vielä katsomassa vanhaa kaupunkia myös päivänvalossa. Hyvältähän se näytti, vaikka keskeisin ja kuuluisin kirkko todettiin kummallisen epäyhteensopivista paloista rakennetun näköiseksi. Sen tornista avautunutta näkymää ei moinen kuitenkaan haitannut.
Tornista selvittyämme käytiin vielä tuhlaamassa loput frangit paikalliseen suklaakauppaan. Hinnoittelu oli kyllä sellainen, että ei niillä jämäkolikoilla kovin isoa pussia täytetty, mutta maku antoi kyllä vastinetta korkeille odotuksille. Suklaan vain osin täyttämää aukkoa jälkiruokamahassa päätettiin paikkailla vielä uudella Mövenpick-kierroksella, jonka jälkeen olikin aika hakea rinkka hostellilta ja suunnata asemalle.
Paluujuna ansaitsee vielä maininnan, sillä kaksi tai kolme viimeisintä vaunua tuntuivat olevan lähes täysin tyhjiä, lukuunottamatta meitä kahta. Lippuun merkityt paikat löytyivät kätevästi vihoviimeisen vaunun perimmäisiltä paikoilta, selkä menosuuntaan. Siinä oli sitten hyvä katsella loittonevia kiskoja peräoven läpi ja pitää viinipicniciä. Ainoat vaunussa nähdyt ihmiset olivat kaksi konduktööriä, jotka kertaalleen kävivät katsomassa liput ja sammuttamassa valot koko vaunusta. :D Lukuvalon sentään sai päälle, niin ei tarvinnut pimeässä syödä, mutta hiukka aavemmainen fiilis tuollaisesta pimeästä ja tyhjästä junasta tuli.
Yhteenvetona reissusta voisi todeta, että oli kyllä huiman siisti reissu näin pienellä vaivalla, suunnittelulla, matkustamisella ja rahalla toteutetuksi. Tuntuu uskomattoman helpolta, maksaa vajaa kymppi puolentoista tunnin junamatkasta ja päätyä alppijärven rannalle roomalaisaikoihin pystytettyyn pikkukaupunkiin. Pääseehän samalla panostuksella Helsingistä vaikkapa Tampereelle, mutta jotenkin se ei tunnu yhtä eksoottiselta. ;)
Annecystä lähdettiin seuraavana aamuna. Junamatka Geneveen ei kestänyt kauan, vaikka välissä oli 50 minuutin vaihto La Roche-sur-Foronissa, joka osoittautui lyhyen kävelyretken perusteella pikkupaikaksi, josta ei tuntunut löytyvän mitään erityistä nähtävää. Ehkä sille on syynsä, että tietyt kylät on kuuluisia ja toiset ei. :)
Geneven kuuluisuudelle löytyikin perusteita paljon helpommin, tosin siellä myös tuli kuljettua hiukan enemmän. Ostimme myös päivälipun joukkoliikenteeseen, vain huomataksemme heti hostellilla, että sellainen kuului myös majoituksen hintaan molempina päivinä. Joka tapauksessa lipuille tuli käyttöä, sillä päätimme heti suunnata CERNiin, johon päästäkseen sai ajella puoli tuntia bussilla lentokentän taakse kaupungin laitamille. Reissu kuitenkin kannatti, sillä kahdelle teekkarimatkaajalle löytyi mukavasti ihmeteltävää paikan oman historian ja tekniikan museosta sekä väliaikaisesta nanotekniikkanäyttelystä. Molemmat olivat jopa ilmaisia.
CERN-reissun jälkeen käveltiin kaupunkia ympäriinsä ja hyödynnettiin lippujamme harrastamalla hiukan satunnaisratikka matkailua. Kauppojen osalta totesimme Geneven noudattavan melko aikaisia aukioloaikoja. Kuuden jälkeen oli enää harva auki ja seitsemältä ei juuri mikään. Vanhan kaupungin katuja pystyi onneksi kiertelemään aukioloajoista riippumatta, mutta kylmä ilma ja etenkin kylmä tuuli ajoi melko pian etsimään ruokapaikkaa.
Satunnainen vaeltaminen tuotti jälleen tulosta, sillä erään ravintolan ikkunasta silmiinpistänyt liikkuva pienoisjunarata veti meidät tutkimaan paikan listaa hieman lähempää. Jo aiemmin Lyonissa oli ollut puhe, että pitäisi joskus testata sushi-paikka, jossa noukitaan kuppeja liukuhihnalta, joka kiertää tiskiä. Nyt löytyi jotain vielä parempaa, sillä tylsän likuhihnan sijaan ravintolaa kiersi oikea pienoismallijuna, jonka kaksi Deutsche Bahn -veturia jaksoivat vetää perässään aikamoisen läjän sushi-lautasia. Kun vielä huomattiin houkutteleva "Kaikki junasta puoleen hintaan -Happy Hour" klo 19.30 - 22.30 (ravintola auki 19-23 ;), todettiin ravintolan etsintä päättyneeksi. Saatiin vielä salin perältä kaksi viimeistä vapaata, ja todettiin sijainti hyväksi: oli helppo kurkkia muilta mallia siitä, miten paikassa pitäisi toimia, mutta omat mahdolliset mokailut eivät olleet heti kaikkien näkyvillä. Nurkassa uskalsi jopa räpätä pari valokuvaa, jotka ilmestynevät Flickriin kunhan kerkiävät.
Sushi-rafla oli kyllä myös ruoan puolesta loistava kokemus. Siitä seurasi jopa sellainen innostus, että tänä iltana on väännetty sushia myös kotona. :o Emmi voinee raportoida lisää myöhemmin, kun on pääkokkina toiminu.. :)
Geneve-reissu jatkui loistavan illallisen jälkeen loistavalle jälkiruoalle Mövenpick-ravintolaan. Paikka ei yllättäen ollutkaan pelkkä jätskibaari, vaan ihan täysimittainen illallisravintola, mutta onneksi jätksiannosvalikoimaakin löytyi miltei kirjaksi luonnehdittavan vihkosen verran.
Viimeisen reissupäivän aamu kului mukavasti Genevejärven rantapuistoja kierrellessä. Välillä käytiin kasvitieteellisen puutarhan lasitaloissa edelleen varsin hyytävää tuulta pakenemassa. YK:n pääkonttoria oheisvirastoineen käytiin kanssa ihmettemässä, tosin vain ulkopuolelta. Julkisen liikenteen lipuista oli tarkotus puristaa viimeinenkin hyöty reissaamalla järven poikki paikallisilla vesibusseilla. Kaikki liikenne oli kuitenkin peruttu (oletettavasti) tuulen vuoksi, joten hetken rannalla värjöteltyämme päätimme katsastaa myös läheisen tieteen historian museon. Hiukan naureskeltiin meidän Sveitsi-ohjelman tiedepainotteisuudelle, mutta tuokin museo oli varsin mielenkiintoinen ja sopivan kokoinen, ja jälleen myös ilahduttavan ilmainen.
Ruokailulinja jatkui itämaisena, sillä tällä kertaa kylläistä tyytyväisyyttä aiheutti aseman takaa bongattu thaimaalainen ravintola inkivääripossuineen. Iltapäivällä käväistiin vielä katsomassa vanhaa kaupunkia myös päivänvalossa. Hyvältähän se näytti, vaikka keskeisin ja kuuluisin kirkko todettiin kummallisen epäyhteensopivista paloista rakennetun näköiseksi. Sen tornista avautunutta näkymää ei moinen kuitenkaan haitannut.
Tornista selvittyämme käytiin vielä tuhlaamassa loput frangit paikalliseen suklaakauppaan. Hinnoittelu oli kyllä sellainen, että ei niillä jämäkolikoilla kovin isoa pussia täytetty, mutta maku antoi kyllä vastinetta korkeille odotuksille. Suklaan vain osin täyttämää aukkoa jälkiruokamahassa päätettiin paikkailla vielä uudella Mövenpick-kierroksella, jonka jälkeen olikin aika hakea rinkka hostellilta ja suunnata asemalle.
Paluujuna ansaitsee vielä maininnan, sillä kaksi tai kolme viimeisintä vaunua tuntuivat olevan lähes täysin tyhjiä, lukuunottamatta meitä kahta. Lippuun merkityt paikat löytyivät kätevästi vihoviimeisen vaunun perimmäisiltä paikoilta, selkä menosuuntaan. Siinä oli sitten hyvä katsella loittonevia kiskoja peräoven läpi ja pitää viinipicniciä. Ainoat vaunussa nähdyt ihmiset olivat kaksi konduktööriä, jotka kertaalleen kävivät katsomassa liput ja sammuttamassa valot koko vaunusta. :D Lukuvalon sentään sai päälle, niin ei tarvinnut pimeässä syödä, mutta hiukka aavemmainen fiilis tuollaisesta pimeästä ja tyhjästä junasta tuli.
Yhteenvetona reissusta voisi todeta, että oli kyllä huiman siisti reissu näin pienellä vaivalla, suunnittelulla, matkustamisella ja rahalla toteutetuksi. Tuntuu uskomattoman helpolta, maksaa vajaa kymppi puolentoista tunnin junamatkasta ja päätyä alppijärven rannalle roomalaisaikoihin pystytettyyn pikkukaupunkiin. Pääseehän samalla panostuksella Helsingistä vaikkapa Tampereelle, mutta jotenkin se ei tunnu yhtä eksoottiselta. ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)