Järvikaupunkimatkailua

Blogikirjoitus reissunpäältä, saa nähdä jääkö lyhyeksi, kun pitää ranskalaisella näppäimistöllä vääntää... Lyonista lähdettiin vasta eilen aamulla, mutta tuntuu kuin reissussa oltais oltu jo vaikka kuinka pitkään. Takana on kaksi päivää Annecyssä ja edessä kaksi päivää Genevessä. Eilinen palloiltiin kahdestaan ympäri kaupunkia ja sen lähellä olevaa mäkeä. Varsinkin vanha kaupunki on kyllä älyttömän nätti, ja tuli kyllä räpsittyä kuvia varsinkin ilta valaistuksessa sen verran, että meinas olla Emmin odottelukyky koetuksella. Tuloksia luvassa Flickriin, kunhan päästään kotia.

Yötä oltiin Hospitality Club -Clementin luona, jossa oli myös puolalainen pariskunta majoittumassa. Ihmeteltiin hiukan etukäteen, että miten pystyy neljä ylimäärästä majottamaan, jos yksinään asuu, mutta kävi ilmi, että kyseessä oli Clementin vanhempien kämppä, ja sieltä liikeni jopa oma huone joka porukalle. Ilta vierähti mukavasti muun muassa eri maiden juomakulttuureista puhuen, ja muutamista maista peräisin olevia juomia myös maistellen. Jossain vaiheessa alettiin suunnitella seuraavalle päivälle vuoristoreissua yhdessä puolalaisten kanssa. Heillä oli kunnianhimoisena suunnitelmana kiivetä Anncey-järven tienoon korkeimmalle vuorelle, La Tournetelle, ja me sitten päätettiin, että voidaan lähteä seurueeseen mukaan ja kattoa, mihin saakka rinnettä jaksaa kavuta.

Aamulla lähdettiin matkaan eväskaupan, turisti-infon ja bussiaseman kautta. Hieman haastetta muutenkin haastavaan urakkaan toi se, että bussilla ei päässytkään kuin lähes 10 kilometrin päähän varsinaisen vaellusreitin alkupäästä. Varsinainen reitti alkoi 1400 metrin korkeudesta ja bussi jätti meidät 470 metriin. Eli suunnilleen tässä vaiheessa alkoi jo olla selvää, että ainakaan minä ja Emmi ei ihan korkeinta huippua valloitettaisi. Matkallisten haasteiden lisäksi ratkottavana oli kuitenkin vielä myös reitillisiä haasteita, sillä parhaat karttamme koostuivat lähiseutubussin linjakartasta ja turisti-infossa selatusta vuoristoreittikirjasta otetuista valokuvista. Missään näistä ei näkynyt reittiä, jota pitkin linja-autotoimiston tädin mukaan alkuun olisi pitänyt päästä.

Paikalliselta tennisklubilta kysyttyjen neuvojen avulla patikointi pääsi vihdoin alkamaan. Täytenä yllätyksenä selvisi, että valitsemamme reitti kulkisi myös varsin korkean vesiputouksen ohi. Siine opastavia viittoja seuraamalla alkumatka sujuikin vauhdikkaasti, mutta putousta pidemmälle ei sitten puolalaisten pinkomisvauhdissa enää yritettykään pysyä. Sovittiin, että kummatkin menee omia reittejään ja omaan tahtiin, ni ei tarvi kenenkään ressata sen kummemmin. Vesiputousta käytiin vielä ihastelemassa yhteisesti, ja se oli kyllä upea, varsinkin kun paikkaan oli päädytty täysin vailla ennakko-odotuksia.

Putouksen jälkeen otettiinkin Emmin kanssa sitten huomattavasti leppoisampi tahti etenemiseen. Käytiin ihastelemassa maisemia, tutkailemassa kalliokiipeilypaikkaa ja syötiin eväitä putouksen yläpuolella vailla kiirettä. Tuntui uskomattomalta, että auringonpaisteessa tarkeni hyvin t-paidalla, mutta kuitenkin ympärillä oli valtaisan hieno ja syksyinen ruska. Muutenkin tuntui siistiltä, että oltiin päädytty johonkin Alppien rinteille kuljeskelemaan jonkun edellisenä iltana tavatatun puolalaisen pariskunnan perässä ja löydety paikkoja, joihin tuskin oltaisi ikinä suunnittelemalla päädytty. Se on jännä kuinka jonkinlainen hyvä tuuri tuntuu aina seuraavan siitä, että lähtee reissuun avoimella asenteella, mutta ilman pilkuntarkkaa suunnitelmaa. Sama ilmiö on toistunut useammallakin reissulla, muun muassa EB-vaelluksella ja toissa keväänä Saksassa. Onni tuntuu palkitsevan, kun siihen luottaa. :)